Siivouksen lomassa löysin taas kassillisen vanhoja valokuvia, jotka olin laittanut valmiiksi skannerin viereen odottamaan inspiraatiota. Valitettavasti tuo inspiraatio oli antanut odottaa, koska yhtäkkiä sellaisen kasan skannaaminen tuntuikin suurelta ponnistukselta. Kyseessä on kuvasatoa aina isäni lapsuudesta asti 2000-luvun viimeisiin filmikameralla taltioimiini hetkiin, poislukien uudelleen löytämäni filmin ilot. Viimeisimpien filmille kuvattujen otosten suhteen laiskuus, unohdus ja viivyttely yleensäkin viivästyttää rullien kehityttämistä. Tämä myös siksi, että en omista kehittämiseen tarvittavia välineitä, enkä uskaltaisi ihan heti lähteä puuhaan. Viimeksi kun olen kehittänyt negat ja tehnyt kuviam maksettiin kaupoissa vielä markoilla ja 95E bensa maksoi JET:illä 4,99 markkaa. Kyllä, siitä on siis aikaa jokunen tovi. Enkä silloinkaan ollut mikään mestari tuossa puuhassa, saati omannut välttämättä homman vaatimaa kärsivällisyyttä.

Nyt kuitenkin skannasin muutamia kuvia ja kourallisen kävin todellä kevyesti Photoshopissa läpi. En tällä erää halunnut tehdä Photarissa mitään muuta kuin saada kuvan näyttämään ruudulla jokseenkin samalta kuin miltä se vieressä paperilla näyttää. Valitettavasti käytössä olevalla skannerilla ei saa valokuvista parasta mahdollista lopputuosta irti. Kyseessä on monitoimilaite, joka alkujaankin tuli hankittua tylsää paperien pyörittelyä ja sen tyyppistä työkäyttöä varten. Tästä arvaten mielessä siintää ajatus nega- ja valokuvaskannerin hankkimisesta. Silti tällä erää taidan tyytyä käytettävissä olevaan laitteistoon ja jättää hankinnoista unelmoinnin aikaisintaan enis syksyyn.

Karri1Vanhoja kuvia katsellessani huomioni kiinnittyi muutamiin seikkoihin väkisinkin. Ensinnäkin digitaalikameran tuottaman kuvan kohinaan verrattuna filmin rakeisuus on huomattavasti miellyttävämpää, jopa pahimmillaankin. Ehkä kyse on osin nostalgiasta, mutta silti kohina tuntuu vaan häiritsevän enemmän kuin rakeisuus. Lisäksi rakeisuus on hyvinkin erilaista erityisesti mustavalkoisen ja värikuvan välillä, mutta myös välrikuvien välillä on suuria eroja. Tietysti kaikki johtuu käytetystä filmistä, sen rakeisuudesta ja rakeiden koosta, jne. Kaikesta huolimatta ne tekevät kuvista jotenkin tunnelmallisempia. Erityisesti 1980-luvun alun värikuvissa, joissa esimerkiksi itse esiinnyn lapsena, rakeisuus ei saa kuvaa tuntumaan epäterävältä tai värejä epätasaiselta. Päinvastoin! Jopa se syväterävyyden sumenema, niin sanottu bokkeh, on tunnelmallisempaa rakeisena kuin digitaalisesti kuvattujen sumuna tai puurona. tykkään molemmista, mutta filmillä se vaan tuntuu nostalgikon silmään kivemmalta. Vanhoja mustavalkoisia kuvia selatessa jaksoin hämmästellä esimerkiksi 1950-luvun alun kuvien laatua. Tietysti kuvaajalla on paljon tekemistä kuvien laadun kanssa, kuten myös kuvien kehittäjän taidoilla, mutta siitäkin huolimatta vaikka molemmat olisivat kuinka taitavia, kuvien laatu ei tuntunut olevan yhtään sen huonompi kuin 1970-luvun mustavalkoisilla kuvilla.

Eri vuosikymmeiltä peräisin olevia kuvia selaillessa huomioni kiinnittyi siihen, että 90-luvun ja 2000-luvun alun kuvat ovat teknisesti huonolaatuisia. Olen aiemmin jo skannannut muutamia kuvia negoilta, mutta samoja kuvia paperilla katsoessani tuntui jotenkin uskomattomalta, että negoista skannaamalla saavani kuvat ovat kuin eri maailmasta verrattuna siihen mitä kuvapalvelun koneet ovat saaneet tarttumaan paperille. Luulisi, että tuohon aikaan oltaisiin oltu valokuvateknisesti jo huipulla, että valokuvat olisivat parempia kuin aikaiempina vuosikymmeninä teetetyt ja varsinkin itse tehdyt kuvat. Kuitenkin lopputuloksista päätellen asiat ovat aivan toisin. Tietysti siihen vaikuttaa se, että ennen vanhaan valokuvia arvostettiin enemmän. Filmikuvien viimeisessä vaiheessa ennen digitaalikameroiden yleistymistä, valokuvista oli tullut jo halmaa kulutustavaraa. Niille ei enää annettu samalla tavalla arvoa kuin aikaisemmin. Kun 1950-luvulla otettiin kuva tai otatutettiin kuva, sille laskettiin paljon enemmän painoarvoa kuin silmipokkarilla turistimatkalla räpsittyjen kuvien suhteen.

Kainu3Tämä on sääli, koska vaikka monilla ihmisillä löytyy juurikin tuolta filmikameroiden kulta-ajan lopulta paljon kuvia, ne eivät laadullisesti tule kestämään tai näyttämään yhtä hyviltä kuin vuosikymmeniä vanhemmat kuvat. Tietysti matkalle mahtuu 60- ja 70-luvuilta, miksei myös 80-luvulta, sellaisia kuvia joiden kohdilla kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin piti. Onneksi kuitennkin negatiiveilla nuo uudemmatkin kuvat tuntuvat olevan tallella sellaisessa muodossa, mistä ne saa joko skannaamalla tai valokuvausliikkeessä teettämällä taas kohtuullisen  hyvän näköisinä nautittavaksi.

Mistä pääsemmekin sitten seuraavaan ajatukseen, joka heräsi kuvia katselemalla. Ajatus, josta on puhuttu jo ties kuinka pitkään digitaalikameroiden yleistyessä: miten käy kaikille niille valokuville, joita me nykypäivänä otamme, jääkö mitään jälkipolville? Ajatus ja pelko on tavallaan ihan valideja, mutta mietitäänpä tarkemmin valokuvia ja tulevaisuutta. Ensinnäkin nykyään otetaan valtavasti enemmän kuvia kuin aikaisemmin. Kännyköillä näpsitään useampi kuva päivässä, samoin digipokkareilla, järjestelmäkameroilla ja kaikilla muillakin kameroila joita tuohon väliin mahtuu. Suurimmaksi osaksi kuvat ovat hyvin arkipäiväisiä, sellaisia joista ennen ei olisi edes otettu kuvaa. Niiden kuvien määrä on niin suuri, että vaikka niistä suurin osa katoaisikin, historiallisessa mielessä ajateltuna kuvia tulee säilymään valtavat määrät enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Toisekseen kuvia myös jaetaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kuvat ovat helposti jaettavia, helposti nähtävillä ja helposti tallennettavissa katselijan toimesta. Kaikki ne perhekuvat, hassut kuvat, turhat kuvat ja matkakuvat, ties mitkä, löytyvät usein useammastakin paikasta.

Monia myös huolettaa se, että miten käy nykyisille tiedosto muodoille, joilla kuvat ovat tulleet tallennetuiksi. Tämä huoli on ehkä se kaikkein suurin, mutta se ei silti mielestäni ole yhtään niin suuri ongelma kuin monet ajattelevat. Ennen vanhaan paperiset valokuvat ja niiden negatiivit saattoivat fyysiesti tuhoutua tai kadota. Kuvat olivat poissa, yhtälailla kuin hajonneella kiintolevyllä. Tiedostomuotojen ja niiden avaamisen suhteen ei pitäisi olla huolt yhtään sen enempää kuin 1800-luvun lopun valokuvaustekniikalla toteutettujen kuvien digitaliosimisessa. Voi olla ettei kuka tahansa vuonna 2080 pysty tänään ottamiani valokuvia tuosta vaan katsomaan, mutta epäilen ettei niin käy. Jo nyt tietokoneet ovat taaksepäin yhteensopivia yleisimmillä tiedostomuodoilla. Voin katsella nykyisellä läppärillä niitä samoja animoituja giffejä kuin mitä katselin aikoinaan ensimmäisellä pc-koneellani. Kuvien resoluutio tosin on nykyisille näytöille aika pieni, mutta silti kuvat ovat katsottavissa. Puhumattakaan jpeg-tiedostoista, joina valokuvat pääosin ovat. Niiden vanhempia versioita pystytään yhtälailla katsomaan nykypäivänäkin.

Väitänkin, että nykymuotoinen digitaalineen valokuvaus tulee olemaan pidempi-ikäistä kuin filmikuvaus oli. Valokuvaaminen muutenkin on vasta nuori harrastus, se on itseasiassa nuorta teknologiaa kaikin tavoin. Itse olisin enemmänkin huolissani siitä mitä me valokuvaamme ja mitä emme, kuin että säilyvätkö nykyiset valokuvat tuleville polville vai eivät.