Valokuvaus on arkipäiväistynyt viime vuosina aivan eri tavalla, kuin olisimme voineet ajatella vielä 1990-luvulla tai edes 2000-luvulla. Kun ennen vuosituhannen vaihdetta se arkipäiväistyminen tarkotti filmipokkareita ja kertakäyttökameroita, ei vielä niinkään niitä digipokkareita, niin tänään käytännössä jokaisella on koko ajan taskussa kamera. Tällä kameralla, eli matkapuhelimella, saa otettua teknisesti vähintäänkin yhtä hyviä kuvia kuin niillä halvimmilla filmipokkareilla, usein jopa parempakin. Lisäksi kuvat ovat heti katseltavissa ja jaettavissa, minkä lisäksi monet käsittelevät kuvia jo mobiililaitteissaan. Tänään älypuhelimissa on laskentatehoa enemmän kuin digikuvauksen alkutaipaleella raskaissa työasemissa. Ei siis ihme, että kuvien käsittelyssä osaava ihminen saa aikaan huikeita tuloksia, tietysti jo valmiiksi onnistuneista otoksista.

Tämän lisäksi digitaaliset kamerat ovat kehittyneet siihen pisteeseen, missä teknisesti hyvinkin laadukkaan järjestelmäkameran tai peilittömän kameran saa ostettua muutamalla satasella, eikä montaa sataatarvitse investoida saadakseen siihen myös laadukkaan objektiivin. Valokuvaamisen tasot ovat siis käytännössä kaikille avoimia, tulotasosta riippumatta. Näin siksi, että käytettyjen markkinoilla voi helpostikin saada vähän vanhemman, mutta edelleen täysin kurantin järjestelmäkameran jopa muutamalla kympillä. Hyvinkin riittävän paketin saa koottua parilla sadalla, eli vaikkei kaikkea kerralla hommaisi, niin ajan kanssa saa kerättyä edullisesti sellaisen kaluston, jolla osaava kuvaaja saa jo loistavaa jälkeä aikaiseksi.

Vaikka kamera olisi täysin automaattinen, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa sen toimintaan, niin osaava kuvaaja ymmärtää nopeasti miten automatiikka toimii ja osaa käyttää kameran ominaisuuksia ja omituisuuksia hyväkseen. Samaan aikaan täysin ummikolta on turha odottaa oikein minkäänlaista valokuvaa, vaikka kädessä olisi esim. Nikon D5 ja parasta lasitavaraa, mitä rahalla saa.

Tässä tulemmekin sopivasti siihen, mitä valokuvaukselle ja sen arvostamiselle on käynyt. Kun kerran jokaisella ja serkullaan on vähintäänkin mahdollisuus lainata järkkäriä, ja osaamatonkin kuvaaja saa automaattiasetuksilla lähes loistavia kuvia verrattuna siihen mitä kuraa filmille tarttui alle pari vuosikymmentä sitten, niin ei ihme jos valokuvauksen arvostus on laskenut tavallisen tallaajan silmissä. En muista juuri kenenkään sanoneen filmiaikaan, että ”sulla on niin hyvät kameravermeet, että varmasti tulee hyviä kuvia”. Tai no, ehkä joskus, mutta tänään se on lähes poikkeuksetta niin, että välineet mukamas tekevät sen hyvän kuvan. Oli kalusto mitä tahansa, niin taitava kuvaaja osaa sillä ottaa hyvän kuvan. Vaikka kamera olisi täysin automaattinen, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa sen toimintaan, niin osaava kuvaaja ymmärtää nopeasti miten automatiikka toimii ja osaa käyttää kameran ominaisuuksia ja omituisuuksia hyväkseen. Samaan aikaan täysin ummikolta on turha odottaa oikein minkäänlaista valokuvaa, vaikka kädessä olisi esim. Nikon D5 ja parasta lasitavaraa, mitä rahalla saa.

Edellä mainittu arkipäiväistymisen lieveilmiö on johtanut siihen, ettei digiaikana enää osata arvostaa valokuvaajan osaamista. Ennen piti osata kehittää kuvat, mutta nyt ne ovat monen mielestä valmiita suoraan kamerasta. Käytännössä kuitenkin homma on muuttunut vain niin, että sotkuinen litkuilla, papereilla ja muilla soheltaminen on pois, ja se kuvien kehittämien tehdään tietokoneella. Filmiaikaan kehittäessä kuvia tehtiin ihan yhtä lailla sitä kontrastin säätämistä, valojen ja varjojen hiomista, sekä muuta sellaista, joka nykyään tehdään vain tietokoneella siistissä toimistomaisessa ympäristössä.

En väitä, etteikö valokuvausteknisesti taitamaton ihminen, jolla kuitenkin on silmää asettelulle ja rajaamiselle, ei saisi hienoja kuvia. Sanon vain, että hänkin saisi valokuvauksen perusteet tuntemalla aivan eri tasoisia, jopa loistavia kuvia. Samaan aikaan pelkästään teknisesti taitava kuvaaja ei saa kiinnostavia kuvia, vaikka kuinka kaikki olisi teknisesti täydellistä kuvassa. Molempia puolia tarvitaan. Kuitenkaan valokuvaajien on turha mystifioida ja nostaa valokuvaamista jotenkin erityiseksi tieteeksi, johon ei sisään pääse kuin ne vihkiytyneimmät. Ei ole mitään mestarin tasoja, joilta voi katsoa nenänvarttaan alas niitä, jotka vasta löytävät valokuvaamisen ilon. Vaikka olisi mikä kalusto ja miten automatiikalla.

Valokuvan ja valokuvaamisen arkipäiväistyminen ja siitä johtuva valokuvan pienempi arvostaminen, eli samalla valokuvaajan taitojen arvostuksen puute, on johtanut siihen, että ihmisille tuntuu riittävän vähempi. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut keskustelun siitä, miten ihania jonkun toisen hääkuvat olivat ja omat on ”vaan tollaisia”. Ehkä se ilmaiseksi häät kuvannut serkkupoika teki sen minkä osasi, eli toimitti kyllä ihan hyvät kuvat, mutta se vajaat pari tonnia maksanut ammattilainen olisi voinut tuoda kokemuksensa ja taitonsa kautta jotain enemmän niihin kuviin? Ymmärrän, että ihmisillä juhlien budjetit ovat rajalliset, mutta miksei sitten kuitenkin panostaisi esim. potretteihin kunnolla ja pyytää ne sukulaiset kuvaamaan itse tapahtumia? Näin olisi ihan hyvät kuvat juhlista ja ne loistavat, ikimuistoiset juhlavat kuvat siinä vieressä.

Vaikka kuvat on ”kehitetty”, eli säädetty tietokoneella, niin se itse kuvaushetkellä luotu valaistus ja kameraan taltioitu kuva on se pohja. Kun pohjatyöt on tehty kunnolla, on helppo saada kokonaisuus onnistumaan.

Juuri nämä ”ihan kivat” kuvat tekevät sen, että ihmiset eivät osaa usein arvostaa niitä loistavia kuvia. Yksi hyvä esimerkki on taidokas kuvan valaiseminen. Olen kuullut varmoja väitteitä siitä, että kuva on ”fotosopattu”, kun siinä on käytetty esimerkiksi vastavaloon kuvatessa salamaa tuomaan kohteen kunnolla esiin, tai kuvassa on osaavasti valaisemalla saatu satumaista tunnelmaa. Vaikka kuvat on ”kehitetty”, eli säädetty tietokoneella, niin se itse kuvaushetkellä luotu valaistus ja kameraan taltioitu kuva on se pohja. Kun pohjatyöt on tehty kunnolla, on helppo saada kokonaisuus onnistumaan. Sama pätee kaikessa, alkaen talon rakentamisesta.

Valokuvaamisen arkipäiväistyminen on mielestäni hyvä juttu siinä mielessä, että ihmiset saavat helposti taltioitua hetkiä ympärillään. Silti toivoisin, että niitä omia kuvia katselemalla ja vertailemalla ammattilaisten hienoihin töihin, ihmiset oppisivat uudestaan ymmärtämään loistavan valokuvan arvon. Vaikka kuinka olemme kyllästettyjä kuvatulvalla koko ajan, niin kannattaa pysähtyä katsomaan niitä valokuvia välillä vähän tarkemmin. Katsoa, mitä kuvassa on ja mitä ei ole. Onko siellä ylimääräisiä kohteen takana heiluvan toisen ihmisen raajoja, onko kuva vinossa, onko rajaus ja sommittelu onnistunut. Ei tarvitse olla valokuvaaja nähdäkseen ja ymmärtääkseen mikä on hyvä kuva. Ei tarvitse olla maalari, osatakseen nauttia tauluista tai muusikko osatakseen tunnistaa hyvän ja hyvin soitetun musiikin. Makuasioita, tavallaan, mutta kyllä sen paskan tunnistaa jokainen.

Ja valokuvaajien tulisi muistaa, ettei kyse ole mistään alkemiaan verrattavasta, eikä jokaisen valokuvan tarvitse olla taiteellisesti merkittävä tai dokumentaarisesti kaikkia kiinnostava. Usein se suurelle yleisölle tyhjänpäiväinen kuva on jollekin ihmiselle se tärkein. Siinä saattaa olla jotain, joka tuo mieleen tärkeitä muistoja, joku tärkeä paikka, ihminen tai muu asia. Valokuvalla ja sen merkityksellä on niin monta tasoa, ettei meistä jokainen voi niistä kaikkia ymmärtää. Silti aina valokuvaajan kannattaa miettiä sitä, mitä haluaa valokuvallaan viestiä katsojalle. Ja miten.